Il faut quoi

Aika erikoista, että eilen heräsin kello 9 pesemään pyykkiä, hoitamaan sähköposteja ja siivoamaan. Kävin myös lenkillä. Sama meno on jatkunut tänään. Heräsin kyllä klo 14, mutta menin postiin ja järjestelmällisesti hoidin eri asioita. Tähän löytyy vain yksi syy ja se ei ole reippaus. Perjantaina mulla on ensimmäinen koe ja yritän kaikin mahdollisin tavoin vältellä lukemista. Ens tiistaina ja keskiviikkona myös. Miks aina näin? En saa tehtyä mitään. Haluisin varmaan lopettaa opiskelun kokonaan, ärsyttää vaan. Kandin ajatteleminen kauhistuttaa.

Enää vajaa kolme viikkoa. Vau. En tajua. Mitä tapahtuu lauseelle "Il faut profiter"? Palaan makaamaan sohvalle, katsomaan telkkua ja vaeltamaan paikasta toiseen? Ei näin. Kun kotiintulo alkaa häämöttää, niin mulle alkaa muodostua koti-ikävä. Lähetin tänään ensimmäisen paketin Suomeen, en varmaan enempää lähetäkkään, vaatteeni ovat retkuja ja astiani halvinta Ikeasta. Yksi hienoimmista tunteista, mitä tiedän on kotiinpaluu pitkän ajan jälkeen. Muistan, kun palasimme vuoden jälkeen Australiasta Kantakyläntielle. Talo oli jotenkin tosi valkoinen ja hiljainen. Kaikki olivat hiljaa ja katselivat vanhoja paikkoja ja koskettelivat tuttuja esineitä. Pölykerros oli pieni, mutta äidin kahvipuu oli kuollut. Toisen tälläisen tunteen muistan, kun tulin interraililta kotiin 2007. En ollut käynyt suihkussa vähään aikaan ja tunsin itseni lähinnä ihmisen raadoksi. Kotona ei ollut ketään, koska kaikki olivat Jämsässä. Kaikessa hiljaisuudessa menin makaamaan sohvalle ja avasin digiboksin, siellä oli kolmen viikon Salatut elämät tallennettuina.

Erasmus-elämä on ollut erikoista. Jokaisen päivän arvo kasvaa huomattavasti, kun siirtyy elämään jotain hieman erilaisempaa elämää eri ympäristöön. Täytyy olla elossa, liikkeellä, nähdä ja kokea joka päivä. Miksi emme ajattele näin normaalissa ympäristössämme? Eräs ystäväni taas kuvaili Erasmus-elämää, ettei se ole oikein normaalia. Olemme kuin kaikki pienessä akvaariossa, jossa jokainen tyyppi on aivan pihalla ja kaikki törmäilevät toisiinsa. Truman-show? En usko kuitenkaan, että kukaan ihminen jaksaisi loputtomasti elää jokaista päiväänsä kuin viimeistään. Sitä ahmii uusia maisemia, ihmisiä ja kokemuksia jatkuvasti ja lopulta tajuaa, etteivät ne tunnu miltään ilman jotain normaalia ja arkipäiväistä. Ja omituisinta on se, että mietin, että olenko tehnyt tarpeeksi: tavannut tarpeeksi ihmisiä, käynyt tarpeeksi monissa tapahtumissa, tehnyt kaikkea mahdollista, elänyt ja kokenut. Sitä on tyytyväinen, jos tietää, ettei ole ainut ihminen, joka on jäänyt illaksi kotiin. Kai se on luonnollista, mutta myös aika erikoista, kun alkaa tarkastelemaan tätä toimintaa hieman objektiivisemmin. Mietin usein myös, että sitten, kun olen Helsingissä voin viimeinkin levätä, nukkua ja hengähtää. Nyt kun ajattelin, niin toikin on aika omituinen ajatus, enkö mä lepää täällä? Liiallinen kaiken uuden kokeminen hengästyttää? Tää tuntuu kuitenkin kokoajan lomalta kaikesta. Voisin jatkaa tämän aiheen pohtimista aika kauan, kunnes varmaan siirtyisin miettimään elämän tarkoitusta ihan yleisesti ottaen.

Yleisesti ottaen vielä. Kirjoitin anopillenni sähköpostin ja sanoin näin: "Hieman omituista ja haikeaa lähteä täältä, mutta olen myös tyytyväinen kun pääsen Suomeen. Eli ihan hyvä juttu, juuri näinhän sen varmaan pitäisikin olla!" Ennen tänne lähtöäni muistan yhden synkän ja pimeän (sekä saatanan kylmän) tammikuisen aamun Mikkolantien bussipysäkillä. Odotin jälleen bussia numero 72 ja mietin, miten siistiä, kun ei tarvi mennä kohta samoilla typerillä busseilla samoja reittejä. Ja se oli totta. Mutta nyt, kun mietin se ei edes tunnu niin pahalta nähdä samat paikat. Saa kyllä nähdä miten pian taas kyllästyn.


Liiallinen ajatteleminen loppuu nyt. Elo kuitenkin täällä vielä jatkuu ja odotan myös innolla pientä reissua kesäkuussa. Tänne on tulossa huiput loppuajat. Kokeiden loppumispäivänä pyjamabileet, sitten viikonloppuna festivaalit merenrannalla, vielä viikko lomaa rakkaassa Nantesissa ja sitten yöksi Pornicciin rannalle. En jaksa odottaa. Pakko kärsiä pari päivää, että voin nauttia näistä.

Näin olen taas käyttänyt yhden tunnin opiskelustani johonkin muuhun. Aplodit kiitos!

Ps. Onko mulla lukijoita? Jos on sanokaa hep tai jotain! Mua vaan kiinnostais tietää.

Katkon sun peukalon...